Viimeistä viedään

Niin se vain tämäkin päivä koitti että ylläoleva otsikkovalinta tuli ajankohtaiseksi! Toiseksi viimeistä viikkoa viedään ja aikamme Kamerunissa on loppusuoralla. Tarkoituksenamme on pakata laukut lauantaina, hyvästellä Bertoua ja suunnata Doualan kautta Bueaan jossa meitä odottaa viimeinen koitos, nimittäin Kamerunvuoren valloitus tai ainakin sen yritys. Samalla kun odotamme jo perheen ja ystävien näkemistä ja sitä että keuhkot voi vetäistä taas täyteen Pohjolan raikasta ilmaa, olo on aika epätodellinen, ja voisi sitä kai haikeaksikin kutsua. Nytkö sitten jätämme tämän aikoinaan summamutikassa valitun afrikkalaisen tusinakaupungin taaksemme, entä palaammeko enää koskaan? Kavereita on hyvästelty, sähköpostiosoitteita vaihdettu ja niitä muutamaa asuntoon hankkimaamme tavaraa kaupiteltu. Myyntiyritysten yhteydessä on selvinnyt muun muassa että Kallen paperitonta mopoa on suhteellisen vaikea saada kaupaksi ja että olohuoneeseen piristykseksi hankkimamme kirjokuvioitu matto onkin rukousmatto. Mitäköhän naapurissamme asuva muslimiveljeskunta ajattelisi jos tietäisi että olen käyttänyt pyhää mattoa jokailtaisena jumppa-alustana.

Mopoa pestään myyntikuntoon.

Saimme jo ensimakua sulautumisesta takaisin suomalaiseen väriin pari viikkoa sitten kun minut tähän maailmaan saattanut parivaljakko saapui ennakkoluulottomasti ottamaan Kamerunista mittaa. Tuliaisissa ei oltu pihistelty, hengen pitimiksimme tuotiin puoli-matkalaukullista perinteisiä Suomi-herkkuja. Vaikka kahvipavut kasvavatkin Kamerunissa niin todettava on, että paikallinen paahto maistuu karvaan kitkerältä tuliaisina tuodun Presidentin hörpäämisen jälkeen. Vanhemmilleni puolestaan syötimme päivä toisensa perään niitä kuuluisia merenherkkuja, joilla lomakohdettamme Kribiä mainostetaan. He selvisivät matkasta lopulta vain kahdella oksennusripulipäivällä, tasapelilukemin 1-1.

Rantaruokaa Kribillä.

Matkasimme Kribille Doualasta vuokraamallamme taksilla, ja koska afrikkalaisessa liikenteessä pieniltä suunnitelman muutoksilta ei voi välttyä, ei niiltä vältytty nytkään. Menomatkalla hieman kolhiintuneesta Toyotastamme puhkesi vain rengas, mutta paluumatkalla samaisesta menopelistä hajosikin jo koko vaihdelaatikko ja jouduimme turvautumaan hinauskyytiin. Hinaajallamme tosin oli vähän liian lyhyt pinna kyseiseen puuhaan ja miehen kaasutellessa vastaantulevien kaistalla napsahti hinausköytemme poikki parissakin töyssyssä – ja lyheni lyhenemistään uhkaavasti Doualan ruuhkien lähestyessä. Pääsimme kuitenkin lopulta perille ja ehdimme vielä kangasostoksille kahmimaan paikallisia värikkäitä printtejä Suomeen viemisiksi.

Ei hullumpi paikka kattaukselle!

Viime viikonloppuna puolestaan saimme Kallen kanssa kokea ex tempore-yöpymisen sademetsässä. Lähdimme matkaan Kallen ranskalaisen kollegan kanssa määränpäänämme Djan suojelualue, toiveenamme bongata villieläimiä ennen kotiin lähtöä. Perillä meille selvisi että kyseinen bongailu ei olisikaan mikään yhden yön juttu, vaan että sademetsän syvyyksiin pitäisi patikoida vähintään 30 kilometrin verran muita kuin puita nähdäkseen ja että se vaatisi ainakin neljä päivää. Koska meillä oli vain päivä aikaa, korvaavaksi aktiviteetiksi tarjottiin kuuden kilometrin patikkaretkeä sademetsässä Dja-joen varrelle, jossa yöpyisimme teltasssa ja josta voisimme seuraavana aamuna tehdä souturetken piroguella eli eräänlaisella kokopuusta veistetyllä kanootilla. Jotta kuuden tunnin ajomatkamme aka. kuopparalli ei olisi mennyt hukkaan, tartuimme ihan mukavan kuuloiseen camping-tarjoukseen. Lauantai-päivä oli tässä vaiheessa jo pitkällä joten piti laittaa tohinaksi, jotta ehtisimme perille ennen pimeää. Retkueemme koostui meidän kolmen lisäksi oppaasta, riistanvartijasta ja kahdesta kantajaksi värvätystä bakamiehestä.

Oppaamme ja kantajat alkumatkasta.

Kun käännyimme hiekkatieltä sademetsään, puolisääreen ulottuvilla kumisaappailla harppovan oppaan ja riistanvartijan perässä alkoi olla vaikeuksia pysytellä. Bakat olivat metsässä tietysti kuin kotonaan ja huitelivat menemään paljain jaloin omia polkujaan. Vaikka katsetta kestämättömän rumat (kysy keneltä tahansa kamerunilaiselta tai ranskalaiselta) mutta ergonomiset skandinaavit sandaalimme olikin hankittu juuri pitkiä kävelyretkiä silmällä pitäen, ei niillä niin vain uhmattukaan sademetsän kasvillisuutta. Välitärppinä tähän väliin kerrottakoon, että Kamerunista löytyy kuuleman mukaan Amazonin lisäksi maailman koskemattomimmat sademetsät!

Maisemia kanoottiretkellä.

Tieto lähinnä kauhistutti kuin ihastutti siinä vaiheessa, kun ilta alkoi hämärtää eikä nähnyt enää mihin jalkansa laittoi. Mudan seassa vaani äkäisiä hevosmuurahaisia ja melkein voisin vannoa että ne oli varustettu torahampailla. Pimeä laskeutui, nuori oppaamme alkoi hermostua ja meille valkeni että kuusi kilometriä oli paikalliseen tyyliin ollut varsin optimistinen arvio. Määrittelemättömän pituisen rämpimisen jälkeen metsän seasta paljastui pieni raivattu pläntti, jolle pystyttäisimme telttamme. Mutta missä joki? Kyseessä olikin vain yksi suuren Dja-joen lukuisista pienen pienistä sivuhaaroista, jolle olisi leiripaikalta vielä matkaa. Peseytymishaaveet heitettyämme kömmimme mutaisina ja hikisinä telttaamme odottamaan aamua ja kuuntelemaan suurta sirkkakonserttia.

Oppaamme Lucia kokkaa ja miehet näyttävät valoa.

Aamupalamunakasta sardiineilla höystettynä valmistava oppaamme tiesi kertoa, että sardiinitölkin avaaminen houkuttelisi tuoksullaan kookkaita kissaeläimiä paikalle jopa kymmenien kilometrien päästä, ellei tölkkiä heittäisi heti nuotioon palamaan. Tässä vaiheessa toiveemme villieläimien bongaamisesta heräsivät hetkeksi uudelleen. Aamupalan jälkeen lähdimme etsimään kanoottia. Löytyi puinen kapea vene, hiljalleen pohjasta vettä päästävä malli, joka keikkui uhkaavasti puolelta toiselle kapteenimme työnnellessä sitä pitkällä kepillä eteenpäin. Kun kysyin mieheltä, tavattiinko alueella krokotiileja, vastaus kuului "kyllä, mutta yleensä vain kuivalla kaudella". No, onneksi tässä mentiin vasta marraskuuta jolloin sadekauden sanotaan päättyvän ja kuivan kauden alkavan.

Mitäköhän kaislikossa luuraa...

Kanoottimme kapteeni.

Jokiseikkailun jälkeen kokosimme telttamme ja lähdimme patikoimaan takaisin kylään, jonne olimme jättäneet automme yöksi. Metsä näytti päivänvalossa jo ystävällisemmältä ja muurahaispataljooniakin oli helpompi väistellä. Villieläimet jäivät yhä näkemättä, mutta ehkä tulevaisuudessa kun Boko Haram kyllästyy mekastamaan Kamerunin pohjoisosissa palaamme vierailemaan Wazan kansallispuistossa, jossa olisimme kovasti halunneet käydä tällä reissulla mutta jonne matkustamista kaikki parhaillaan välttelevät huonon turvallisuustilanteen vuoksi. Siellä useita uljaita eläimiä pitäisi onnistua bongailemaan suuremmalla todennäköisyydellä ja pienemmin ponnistuksin.

Lasken tässä vaiheessa kynäni ja kiitän kaikkia blogin kautta matkassamme mukana kulkeneita! Reissuun on mahtunut roppakaupalla sekä innostavia että lannistavia hetkiä, yllätyksiä ja opetuksia, kommelluksia, vuoronperään kristallinkirkkaita ja absurdeja tilanteita, määrittämättömän paljon aurinkoa, pölyä, munakkaita ja plantainia. Toivottavasti edes osa siitä kaikesta on välittynyt myös ruudun toiselle puolelle. Hyvästelemme Kamerunin tältä erää ensi viikon sunnuntaina, jolloin suuntaamme nokkamme Istanbulin kautta Pariisiin. Ennen kotiinpaluuta suoritamme ainakin vertauskuvallisesti pehmeän laskun Pariisissa, jossa viivymme vajaan viikon verran ja totuttelemme taas palelemaan, edullisen viinin ja juuston voimalla.

Kuva on otettu alkuajoiltamme Kamerunissa, silloin kun hipiämme ja t-paitamme olivat vielä valkoisia...

Siinä vaiheessa kun tiet erkanevat, oli se sitten tunniksi tai kenties ikuisuudeksi, Kamerunissa on tapana huikata "On est ensemble!" eli suoraan suomennettuna "Yhdessä ollaan!". Tilanteesta tai välimatkasta riippumatta, hyvin sanottu.

Kurkistus kummipostiin

Pääsin taannoin haastattelemaan ikäistäni paikallista vapaaehtoista, jolta sain kuulla miten Planin kummiposti toimii täällä Itä-Kamerunissa. Julkaisen haastattelun tässä alla ja siirryn sitten pakkaamisen pariin, olemme nimittäin Kallen kanssa taas livistämässä Bertouasta. Doualaan saapuu perjantaina odotettu suomalaisvahvistus kun vanhempani tulevat lomailemaan rannikolle kanssamme reiluksi viikoksi. Luvassa siis lisää rantakuvia Kribiltä. Työni Planilla loppui kuun vaihteessa, joten omalla kohdallani loppuaika Kamerunissa kuluu leppoisasti lomaillessa. Hakuna matata!

”Kummiohjelma auttaa tasavertaisesti kylän kaikkia lapsia”

Mbele Sony Dieudonné
Ikä: 26 vuotta
Planin vapaaehtoisena vuodesta 1999

Mbele on kummipostista vastaava vapaaehtoinen Kamerunissa Mandjoun kylässä, jossa Mbele myös itse asuu ja jossa hän on syntynyt. Kylässä on arviolta 150 Planin kummilasta ja Mbele tuntee heidät kaikki nimeltä.

”Kummilapsista ainakin sata kirjoittaa itse kirjeensä. Isommat lapset auttavat kaikista pienempiä vastaamaan kirjeisiin”, Mbele kertoo.

Vaikka kummilapset otetaan ohjelman piiriin yksilöllisesti, kummiohjelma auttaa silti tasavertaisesti koko kylän lapsia. Siitä saaduin varoin on rakennettu Mbelen kylässä muun muassa kaivoja ja kaikki peruskoulun luokkahuoneet sekä ostettu koulutarvikkeita. Ohjelmalla on myös rahoitettu valistuskampanjoita koulutuksen ja rokottamisen tärkeydestä sekä lasten- ja tyttöjenoikeuksista.

Kummiposti kulkee yhdestä kolmeen kertaan kuukaudessa, jolloin Planin edustaja tulee käymään Mandjoussa ja tuo kirjeet mukanaan. Kirjeisiin on aikaa vastata kaksi päivää, jonka jälkeen paluupostin täytyy lähteä takaisin Planin toimistolle.

”Aktiivisimmat kummit kirjoittavat 4-5 kertaa vuodessa, jotkut jopa 10-20 kertaa. Arviolta puolet kummeista pysyy kummiuden alusta loppuun samoina. Kummius loppuu lapsen täyttäessä 18 vuotta, vaikka sitä joskus haluttaisiin kummin puolelta jatkaakin."

Lapset odottavat kirjeitä ja niitä luetaan ja kirjoitetaan usein yhdessä. Joulukuussa kirjeitä ja lahjoja saapuu Mbelen mukaan yleensä tavallista enemmän. ”Kirjeissä vaihdetaan yleiset kuulumiset. Lapsi voi esimerkiksi kertoa, onko meneillään sade- vai kuivakausi ja millaisia aktiviteetteja hänen perheellään on ilmoista riippuen ollut. Juhlapyhät kuten joulun vietto on myös suosittu puheenaihe.”

Mandjoun kylän lapsilla on kummivanhempia ympäri maailmaa. Suurin osa kummeista on kotoisin Saksasta, jonka lisäksi kummeja löytyy Suomesta, Japanista, Koreasta, Iso-Britanniasta, Hollannista, Kanadasta ja Yhdysvalloista.

Plan aloitti toimintansa Mbelen kylässä vuonna 1999 ja silloin Mbele valittiin yhdeksän muun kanssa Planin vapaaehtoiseksi. Ajan mittaan muut ovat lopettaneet mutta Mbele jatkaa yhä. Plan maksaa vapaaehtoisille pientä korvausta – noin seitsemän euroa kuukaudessa - mutta käytännössä työstä ei saa palkkaa. Mbele kertoo saaneensa työstä silti rahallista korvausta paljon enemmän.

”Työni on antoisaa ja olen saanut tavata paljon ihmisiä. Se on tehnyt minusta avoimemman ihmisen.”

Kaikista palkitsevin asia vapaaehtoistyössä on Mbelen mukaan lasten kanssa oleminen. ”Tunnen todella olevani kotona tässä työssä.”

Mbele kertoo töiden määrän lisääntyneen viime vuosina kummiohjelman laajentumisen myötä. ”Alussa kun Plan aloitti toimintansa täällä idässä aktiviteetteja ei ollut vielä paljoa, noin 3-4 kertaa kuukaudessa. Nykyään kun ohjelman piirissä on paljon lapsia ja tehtävää on enemmän, töitäkin on useammin”.

Planilta saamansa työkokemuksen ansiosta Mbele on saanut töitä muualtakin. Muutoin Mbele elättää itsensä ja perheensä maanviljelyllä; hän viljelee maissia, maniokkia ja maapähkinöitä ja myös myy satoaan.

Mbelellä itsellään on perhe johon kuuluu 4 ja 8 vuotiaat tytöt. Vanhemmalla tyttärellä on ollut kummivanhempi Yhdysvalloissa nyt neljän vuoden ajan. Kummiposti perheen sisällä ei ole kuitenkaan työllistänyt isää, sillä kummi on kirjoittanut tytölle vain kerran. ”Tuota kirjettä onkin säilytetty tarkkaan”, Mbele vakuuttaa.