Viimeistä viedään

Niin se vain tämäkin päivä koitti että ylläoleva otsikkovalinta tuli ajankohtaiseksi! Toiseksi viimeistä viikkoa viedään ja aikamme Kamerunissa on loppusuoralla. Tarkoituksenamme on pakata laukut lauantaina, hyvästellä Bertoua ja suunnata Doualan kautta Bueaan jossa meitä odottaa viimeinen koitos, nimittäin Kamerunvuoren valloitus tai ainakin sen yritys. Samalla kun odotamme jo perheen ja ystävien näkemistä ja sitä että keuhkot voi vetäistä taas täyteen Pohjolan raikasta ilmaa, olo on aika epätodellinen, ja voisi sitä kai haikeaksikin kutsua. Nytkö sitten jätämme tämän aikoinaan summamutikassa valitun afrikkalaisen tusinakaupungin taaksemme, entä palaammeko enää koskaan? Kavereita on hyvästelty, sähköpostiosoitteita vaihdettu ja niitä muutamaa asuntoon hankkimaamme tavaraa kaupiteltu. Myyntiyritysten yhteydessä on selvinnyt muun muassa että Kallen paperitonta mopoa on suhteellisen vaikea saada kaupaksi ja että olohuoneeseen piristykseksi hankkimamme kirjokuvioitu matto onkin rukousmatto. Mitäköhän naapurissamme asuva muslimiveljeskunta ajattelisi jos tietäisi että olen käyttänyt pyhää mattoa jokailtaisena jumppa-alustana.

Mopoa pestään myyntikuntoon.

Saimme jo ensimakua sulautumisesta takaisin suomalaiseen väriin pari viikkoa sitten kun minut tähän maailmaan saattanut parivaljakko saapui ennakkoluulottomasti ottamaan Kamerunista mittaa. Tuliaisissa ei oltu pihistelty, hengen pitimiksimme tuotiin puoli-matkalaukullista perinteisiä Suomi-herkkuja. Vaikka kahvipavut kasvavatkin Kamerunissa niin todettava on, että paikallinen paahto maistuu karvaan kitkerältä tuliaisina tuodun Presidentin hörpäämisen jälkeen. Vanhemmilleni puolestaan syötimme päivä toisensa perään niitä kuuluisia merenherkkuja, joilla lomakohdettamme Kribiä mainostetaan. He selvisivät matkasta lopulta vain kahdella oksennusripulipäivällä, tasapelilukemin 1-1.

Rantaruokaa Kribillä.

Matkasimme Kribille Doualasta vuokraamallamme taksilla, ja koska afrikkalaisessa liikenteessä pieniltä suunnitelman muutoksilta ei voi välttyä, ei niiltä vältytty nytkään. Menomatkalla hieman kolhiintuneesta Toyotastamme puhkesi vain rengas, mutta paluumatkalla samaisesta menopelistä hajosikin jo koko vaihdelaatikko ja jouduimme turvautumaan hinauskyytiin. Hinaajallamme tosin oli vähän liian lyhyt pinna kyseiseen puuhaan ja miehen kaasutellessa vastaantulevien kaistalla napsahti hinausköytemme poikki parissakin töyssyssä – ja lyheni lyhenemistään uhkaavasti Doualan ruuhkien lähestyessä. Pääsimme kuitenkin lopulta perille ja ehdimme vielä kangasostoksille kahmimaan paikallisia värikkäitä printtejä Suomeen viemisiksi.

Ei hullumpi paikka kattaukselle!

Viime viikonloppuna puolestaan saimme Kallen kanssa kokea ex tempore-yöpymisen sademetsässä. Lähdimme matkaan Kallen ranskalaisen kollegan kanssa määränpäänämme Djan suojelualue, toiveenamme bongata villieläimiä ennen kotiin lähtöä. Perillä meille selvisi että kyseinen bongailu ei olisikaan mikään yhden yön juttu, vaan että sademetsän syvyyksiin pitäisi patikoida vähintään 30 kilometrin verran muita kuin puita nähdäkseen ja että se vaatisi ainakin neljä päivää. Koska meillä oli vain päivä aikaa, korvaavaksi aktiviteetiksi tarjottiin kuuden kilometrin patikkaretkeä sademetsässä Dja-joen varrelle, jossa yöpyisimme teltasssa ja josta voisimme seuraavana aamuna tehdä souturetken piroguella eli eräänlaisella kokopuusta veistetyllä kanootilla. Jotta kuuden tunnin ajomatkamme aka. kuopparalli ei olisi mennyt hukkaan, tartuimme ihan mukavan kuuloiseen camping-tarjoukseen. Lauantai-päivä oli tässä vaiheessa jo pitkällä joten piti laittaa tohinaksi, jotta ehtisimme perille ennen pimeää. Retkueemme koostui meidän kolmen lisäksi oppaasta, riistanvartijasta ja kahdesta kantajaksi värvätystä bakamiehestä.

Oppaamme ja kantajat alkumatkasta.

Kun käännyimme hiekkatieltä sademetsään, puolisääreen ulottuvilla kumisaappailla harppovan oppaan ja riistanvartijan perässä alkoi olla vaikeuksia pysytellä. Bakat olivat metsässä tietysti kuin kotonaan ja huitelivat menemään paljain jaloin omia polkujaan. Vaikka katsetta kestämättömän rumat (kysy keneltä tahansa kamerunilaiselta tai ranskalaiselta) mutta ergonomiset skandinaavit sandaalimme olikin hankittu juuri pitkiä kävelyretkiä silmällä pitäen, ei niillä niin vain uhmattukaan sademetsän kasvillisuutta. Välitärppinä tähän väliin kerrottakoon, että Kamerunista löytyy kuuleman mukaan Amazonin lisäksi maailman koskemattomimmat sademetsät!

Maisemia kanoottiretkellä.

Tieto lähinnä kauhistutti kuin ihastutti siinä vaiheessa, kun ilta alkoi hämärtää eikä nähnyt enää mihin jalkansa laittoi. Mudan seassa vaani äkäisiä hevosmuurahaisia ja melkein voisin vannoa että ne oli varustettu torahampailla. Pimeä laskeutui, nuori oppaamme alkoi hermostua ja meille valkeni että kuusi kilometriä oli paikalliseen tyyliin ollut varsin optimistinen arvio. Määrittelemättömän pituisen rämpimisen jälkeen metsän seasta paljastui pieni raivattu pläntti, jolle pystyttäisimme telttamme. Mutta missä joki? Kyseessä olikin vain yksi suuren Dja-joen lukuisista pienen pienistä sivuhaaroista, jolle olisi leiripaikalta vielä matkaa. Peseytymishaaveet heitettyämme kömmimme mutaisina ja hikisinä telttaamme odottamaan aamua ja kuuntelemaan suurta sirkkakonserttia.

Oppaamme Lucia kokkaa ja miehet näyttävät valoa.

Aamupalamunakasta sardiineilla höystettynä valmistava oppaamme tiesi kertoa, että sardiinitölkin avaaminen houkuttelisi tuoksullaan kookkaita kissaeläimiä paikalle jopa kymmenien kilometrien päästä, ellei tölkkiä heittäisi heti nuotioon palamaan. Tässä vaiheessa toiveemme villieläimien bongaamisesta heräsivät hetkeksi uudelleen. Aamupalan jälkeen lähdimme etsimään kanoottia. Löytyi puinen kapea vene, hiljalleen pohjasta vettä päästävä malli, joka keikkui uhkaavasti puolelta toiselle kapteenimme työnnellessä sitä pitkällä kepillä eteenpäin. Kun kysyin mieheltä, tavattiinko alueella krokotiileja, vastaus kuului "kyllä, mutta yleensä vain kuivalla kaudella". No, onneksi tässä mentiin vasta marraskuuta jolloin sadekauden sanotaan päättyvän ja kuivan kauden alkavan.

Mitäköhän kaislikossa luuraa...

Kanoottimme kapteeni.

Jokiseikkailun jälkeen kokosimme telttamme ja lähdimme patikoimaan takaisin kylään, jonne olimme jättäneet automme yöksi. Metsä näytti päivänvalossa jo ystävällisemmältä ja muurahaispataljooniakin oli helpompi väistellä. Villieläimet jäivät yhä näkemättä, mutta ehkä tulevaisuudessa kun Boko Haram kyllästyy mekastamaan Kamerunin pohjoisosissa palaamme vierailemaan Wazan kansallispuistossa, jossa olisimme kovasti halunneet käydä tällä reissulla mutta jonne matkustamista kaikki parhaillaan välttelevät huonon turvallisuustilanteen vuoksi. Siellä useita uljaita eläimiä pitäisi onnistua bongailemaan suuremmalla todennäköisyydellä ja pienemmin ponnistuksin.

Lasken tässä vaiheessa kynäni ja kiitän kaikkia blogin kautta matkassamme mukana kulkeneita! Reissuun on mahtunut roppakaupalla sekä innostavia että lannistavia hetkiä, yllätyksiä ja opetuksia, kommelluksia, vuoronperään kristallinkirkkaita ja absurdeja tilanteita, määrittämättömän paljon aurinkoa, pölyä, munakkaita ja plantainia. Toivottavasti edes osa siitä kaikesta on välittynyt myös ruudun toiselle puolelle. Hyvästelemme Kamerunin tältä erää ensi viikon sunnuntaina, jolloin suuntaamme nokkamme Istanbulin kautta Pariisiin. Ennen kotiinpaluuta suoritamme ainakin vertauskuvallisesti pehmeän laskun Pariisissa, jossa viivymme vajaan viikon verran ja totuttelemme taas palelemaan, edullisen viinin ja juuston voimalla.

Kuva on otettu alkuajoiltamme Kamerunissa, silloin kun hipiämme ja t-paitamme olivat vielä valkoisia...

Siinä vaiheessa kun tiet erkanevat, oli se sitten tunniksi tai kenties ikuisuudeksi, Kamerunissa on tapana huikata "On est ensemble!" eli suoraan suomennettuna "Yhdessä ollaan!". Tilanteesta tai välimatkasta riippumatta, hyvin sanottu.