Back to school

Koulujen alku lähenee ja koulunpenkit kutsuvat kohta myös bakoja. Paikalliset opetusviranomaiset hyväksyivät juuri toisen luokan bakankieliset oppikirjat käytettäviksi opetuksessa, kun aiemmin käytössä ovat olleet vasta ensimmäisen luokan oppikirjat. Haasteeksi jää alkavana lukuvuotena edelleen kirjojen ottaminen osaksi jokapäiväistä opetusta.

Madame Solange ja karttakeppi vauhdissa.

Kyläkoulujen opettajien opetusmetodit ovat nimittäin vielä siinä mielessä vanhanaikaiset, etta kirjojen käyttämisen sijaan opettajat opettavat mieluummin toistattamalla ja sanelemalla. Käytäntöä yritetään projektin avulla uudistaa, koska se ei edistä oppilaiden lukemaan oppimista. Opettajat ovat kuitenkin tottuneet ohjaamaan ja pitämään kuria luokassaan tietyllä tavalla, ja käytännön tottumukset muuttuvat hitaammin kuin opetusviranomaiset kirjoittavat nimensä opetusuudistuksiin.



Keskiaukeama bakankielisestä ensimmäisen luokan oppikirjasta. Kuvituksessa ollaan pyritty käyttämään bakojen elinympäristöstä tuttuja asioita (vaikka rapuihin en ole vielä täällä törmännyt).

Meilläkinpäin opiskellaan, Kalle on tällä hetkellä ranskanopissa Bertouan kielikoulussa ja minä pidän kotia tunnelmallisesti taskulampun valossa. Kukaan ei oikein tunnu tietävän tarkkaa syytä sille, miksi sähköt katkeavat joka toinen ilta lähes tasan kello kuusi ja ovat poissa koko illan, mutta näin on kuulema ollut jo "ainakin viimeisen vuoden tai kahden verran".

Meinasin keittää aikani kuluksi teetä mutta en tiennytkään että myös teepussit voivat mennä homeeseen. Nyt tiedän, pilkullisia olivat ja lähinnä sieniltä haisivat. Sieniteetä en viitsinyt vielä näillä latitudeilla lähteä kokeilemaan, illat pimeässä kämpässä muessinin megafoniin huutamien rukouskutsujen säestäminä ovat tarpeeksi epätodellisen tuntuisia muutenkin.

Jään sen sijaan odottamaan kuulumisia ranskan tunnilta. Kalle on tullut suht innostuneena kotiin viime aikoina kun on vaikeasta kielestä huolimatta luokkansa paras. Tunneilla käy Kallen lisäksi kaksi muslimipoikaa, joista toinen ajaa mopotaksia ja on meitäkin kuskannut. Ihmettelin mitä pojat tunnilla tekevät, eivätkö molemmat puhu kuitenkin äidinkielenään ranskaa. Kuulema puhuvat ja oikein sujuvasti – mutta kumpikaan ei osaa lukea eikä kirjoittaa.

Leirielämää

Suunnitelma vierailla keskiafrikkalaisten pakolaisten asuttamilla leireillä toteutui viimein viime viikolla, jolloin pääsin käymään Bertouasta muutaman tunnin ajomatkan päässä itärajan lähellä sijaitsevilla Mbilen, Lolon ja Timangolon leireillä. Lähdimme matkaan tiistaina irlantilaisen Amyn ja leireillä lastensuojelun parissa työskentelevän Alin kanssa. Suuntasimme aluksi Batouriin, josta löysimme yösijan katolilaisen sisaren pitämästä majapaikasta. Meille luvattiin aluksi vain yksi yö - mitä hiukan kummastelimme koska paikka vaikutti varsin hiljaiselta - mutta vietettyämme sen kunniallisesti olimme ilmeisesti läpäisseet jo iäkkäämmän puoleisen sisaren ihmiskokeen ja saimme luvan viipyä myös toisen yön.

Olivat ajat mitkä tahansa, naiset osaavat aina pukeutua kauniisti.

Ensimmäinen kohteemme oli Mbile, joka koostuu kolmesta eri aikaan perustetusta leiristä. Planilla on tällä hetkellä toimintaa kuudella leirillä, joista Mbilessa aktiviteetit ollaan saatu parhaiten käyntiin. Toiminta leireillä keskittyy lastensuojeluun, kouluopetuksen järjestämiseen pakolaislapsille, hygieniakoulutukseen ja käymälöiden ja vesipisteiden rakentamiseen. Tähän mennessä Plan on rakentanut Mbileen väliaikaisia luokkahuoneita, neljä kaivoa sekä niin kutsuttuja lapsiystävällisiä tiloja, joissa järjestetään ohjelmaa kuten leikkejä ja laulua usein rankkoja kokemuksia läpikäyneille lapsille. 

Näkymä Lolon leiriltä, kuvassa UNHCR:n pystyttämiä telttoja.

Mainitut kolme leiriä eivät ole maantieteellisesti Batourista kovin kaukana, mutta niille johtava tie on niin kuoppainen että matkantekoa voi lähinnä verrata voimakkaaseen merenkäyntiin. Saapuessamme Mbileen kävimme ensin YK:n pakolaisjärjestön eli UNHCR:n teltalla esittäytymässä ja ilmoittamassa tulostamme. UNHCR on vastuussa leireistä ja koordinoi kaikkea leireillä tapahtuvaa toimintaa. Suurin osa teltoista, vesipisteistä ja saniteettitiloista on heidän pystyttämiään.

Ämpärien täyttöä Timangolon vesipisteellä.

Mbilessa meitä oli vastassa tavallinen verkkainen arki, joka ei katsojan silmissä juurikaan eronnut aiemmista vierailuista paikallisiin kamerunilaisiin kyliin. Poikkeustilasta muistuttivat vain asuinsijojen virkaa toimittavat UNHCR:n suurilla logoilla varustetut valkoiset teltat. Naiset tekivät arkisia askareitaan, laittoivat ruokaa telttansa edustalla, pumppasivat vettä kaivosta, ripustivat pyykkiä kuivumaan vapaille puiden oksille. Kaikki vastaantulijat vastasivat tervehdykseen ja monet ystävällisen hymyn kera.  

Jono vesipisteelle.

Ihonvärimme houkutteli ennakoidusti paikalle heti joukon uteliaita lapsia, jotka halusivat koskettaa kalpeaa ihoa ja juosta sitten kiljuen kaverin selän taakse. Oli mieltä keventävää huomata että lapset ovat lapsia olosuhteista huolimatta, ilmestymisemme sai aikaan silmin nähden hupia ja valokuvaamisesta hullaannuttiin kuten aina. Kuvamateriaalin keräämisestä Planille ei meinannutkaan tulla mitään kun jokaisessa kuvassa linssin eteen oli kerennyt jonkun pää tai pieni käsi. Monet aikuisetkin halusivat ikuistaa itsensä ja päästä ihastelemaan näkyä kameran näytöltä. Yhteinen kieli löytyikin helpoiten valokuvien kautta, sillä suurin osa puhui fulania äidinkielenään eikä ymmärtänyt ranskaa.

Naiset odottamassa että pääsevät täyttämään omat vesisaavinsa.

Ali soitti paikalle myös Planin pakolaisten keskuudesta palkkaamat animaattorit, jotka järjestävät pientä korvausta vastaan ohjelmaa lapsiystävällisissä tiloissa. Sain muutaman heistä haastateltavaksi ja sain tilaisuuden esittää kysymyksiä heidän työstään ja kokemuksistaan pakolaisleirillä. Koitimme nauhoittaa vastaukset Alin kännykällä lasten kirmatessa ja laulaessa ympärillä, mikali saan tallenteesta jotain tolkkua niin kirjoitan haastatteluista myöhemmin lisää.

Planin animaattorit laulattamassa lapsia väliaikaisen koulurakennuksen edessä.

Vierailumme osui hyvään saumaan, sillä pääsimme seuraamaan kahtena eri päivänä hygieniapakettien ja huopien jakamista Mbilessa. Paketit pitivät sisällään hammastahnan ja -harjan, pesuvadin, saippuan ja vesiämpärin, joista kaksi jälkimmäistä olivat Planin rahoittamia. Paikalla olivat monilukuisina myös UNHCR:n muut partnerit, mm. Punainen risti, Première Urgence ja International Relief and Development. 

Punaisen ristin ja Première Urgencen työntekijät kokoamassa kohta jaettavia hygieniapaketteja.

Pakettien luo oli jo aamulla muodostunut monen sadan metrin kiemurteleva jono, jossa naiset jonottivat kärsivällisesti lapset sylissään. Hermojaan ei kannattanut menettää, sillä tilaisuudessa noudatettiin täkäläiseen tyyliin tuttua protokollaa; kamerunilaiset paikalliset ja arvovaltaiset herrat pitivät aluksi pitkät puheensa ennenkuin yksikään jonottaja sai pakettinsa. Avustusjarjestöjen työntekijät kuuluttelivat megafoniin vähän väliä "Patience! Patience!" samalla kun jakotilaisuutta valvomaan kutsutut poliisit saapastelivat alueella.

Jono pakettien jakopisteen luo.

Timangolon leirillä odotti ikävämpiä uutisia kun kuulimme että Planin palkkaamat kaikki 24 opettajaa olivat irtisanoutuneet ja lähteneet aiemmin samana päivänä. Väliaikaiset koulurakennukset oltiin juuri saatu valmiiksi ja käyttökelpoiseen kuntoon, kouluilla ei kuitenkaan tehtäisi paljoa ilman opettajia. Olosuhteet ilman juoksevaa vettä ja sähköä olivat ilmeisesti olleet kaupungeista tulleille opettajille liikaa. Timangolon pakolaisista 99 prosenttia sanotaan olevan lukutaidottomia, joten kouluille olisi kuitenkin tarvetta. Myös saniteettitilat ovat vähän syrjäisemmässä Timangolossa huonommalla tolalla kuin esimerkiksi Mbilessä ja joka kolmas lapsi on sairas. Tämä pisti myos silmään, vaikka yskimisestä huolimatta vieraasta ihosta ja valokuvaamisesta innostuttiin yhtä paljon kuin muillakin leireillä. 

Leirin arkeen kuuluu paljon odottelua.

Kokemus oli mieleenpainuva ja osoitti, että elämä voi pakolaisleireillä olla päällisin puolin yhtä tavallista arkiaskareineen kuin missä tahansa muuallakin. Toki sairauksia ja turvattomuutta on enemmän, ihmiset ovat kokeneet väkivaltaa ja nälänhätää ja joutuneet jättämään kotinsa lisäksi usein osan perheenjäsenistään, mutta todellisuus ei näillä kolmella leirillä ollut sillä tavalla silmiin pistävän hädänalainen kuten olin ehkä ennen vierailua pelkkiä uutisia lukeneena ajatellut. Vakaaseen arkeen vaikuttaa myös että kyseiset leirit ovat ehtineet olla jo yli puoli vuotta pystyssä ja suurin osa niiden asukkaista on saapunut kevään mittaan, ja ehtineet jo asettumaan ja saamaan terveydenhuoltoa sekä ruoka-apua avustusjärjestöiltä. Olen kuullut että pohjoisemman leirit eivät ole yhtä rauhallisia ja että niillä kiireisen avun tarve olisi suurempi. Avustusjärjestöt ovatkin eniten läsnä juuri Batourin läheisyydessä sijaitsevilla leireillä, jonne pääsee kulkemaan vielä suhteellisen helposti.

 Vieraat saateltiin autolle kaikkialla alla olevaan tapaan:

Peukut pystyyn

Osallistuimme bakaprojektilla toukokuun lopussa Planin vuosittaiseen Global Awards -kilpailuun, jossa Planin toimistot ympäri maailman ottavat mittaa toisistaan. Kilpailussa mittelöidään seitsemässä eri
kategoriassa ja siinä ovat mukana kaikki 69 maata, joissa Plan toimii. Saimme täällä Bertouan perukoilla jokin aika sitten kuulla, että projektimme oli voittanut alueellisen tason - eli Länsi-Afrikan - karsinnan omassa kategoriassaan ja kilpailisi seuraavaksi kansainvälisellä tasolla kuuden muun maan kanssa.

Bakankielisellä oppitunnilla.

Nyt onkin jännät paikat, koska tuomaristo valitsee finalistikolmikon elokuun aikana. Kilpailussa näin hyvin menestyminen oli varsinainen jytky, koska kilpailuhakemuksen kirjoittaminen ei totutusti mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Olimme projektin monitoroinnista vastaavan Jacquesin kanssa raapustelleet tekstiä kasaan pitkin toukokuuta osallistuaksemme kilpailuun kategoriassa "paras hankkeen suunnittelu ja toteutus". Hakemus lähetettiin paria päivää ennen määräpäivää Yaoundén maatoimistoon hyväksyttäväksi ja kilpailuraadille toimitettavaksi, koska maatoimisto vastaa aina viime kädessä myös paikallistoimistojen ulkoisesta viestinnästä.

Alla numerot bakaksi, ylemmän piirustuksen käännös jäi arvoitukseksi.

Päivää ennen hakuajan päättymistä helatorstaina maatoimistosta tuli puhelu, jossa he kehuivat hakemusta hyväksi mutta haluaisivat vaihtaa kilpailukategoriaa. Maatoimiston mukaan projektilla olisi paremmat mahdollisuudet menestyä kategoriassa "paras vaikuttamistyökampanja". Onkin totta, etta vaikuttamistyö on ollut projektin vahvin puoli ja ruohonjuuritasolla edistys on ollut hitaampaa, niinkuin kehitysyhteistyöprojekteissa usein on. Suurin edistysaskel on kiistatta ollut bakankielisten oppikirjojen hyväksyminen Kamerunin opetuslautakunnan toimesta ja bakankielen hyväksyminen maan virallisten opetuskielien joukkoon. Kirjoitin tästä aiemmin Juhlan aiheita -postauksessa.

Mayosin koulun pihalta.

Satuin olemaan toimistolla puhelun aikaan ainoa tiimin jäsen, koska muut olivat Abong Mbangissa tapaamisissa. Kysymykset uuden kategorian kilpailulomakkeessa olivat ihan erit ja oma tietämykseni projektista vielä vähän hataralla pohjalla. "Voitko lähettää tämän minulle kello 16 mennessä?" kysyi maatoimiston viestintäpäällikölle kuuluva tomera naisääni linjan toisesta päästä. Afrikkalainen aikakäsitys on sinänsä mielenkiintoinen konsepti, että samalla kun asioiden tiedetään tapahtuvan aina sovitusta aikataulusta myöhässä, niiden silti suunnitellaan tapahtuvan usein epärealistisen nopeasti ja siksi työsuunnitelmien laatiminen on käytännössä mahdotonta (ja aika hupia toimiston sisäisissä kokouksissa, kun kaikki vakuuttavat toimittavansa raportit seuraavana päivänä vaikka tietävät että seuraavan puolen vuoden aikana olisi realistisempi tavoite).

Lasten askartelema Plan-kello projektikoulun seinällä.

Monikulttuurisessa ympäristössä silti oppii, virittäytymällä kirjoittaessa afrikkalaiseen mentaliteettiin "ei se ole niin justiinsa" pitäen samalla toisella silmällä kelloa suomalaiseen tyyliin "vaikka kaikki muu pettää niin aikataulu ei", saatiin hakemus menemään määräajan puitteissa. Kilpailutulosten jännittämisen lisäksi tässä kuussa pitäisi startata bakalapsille suunnattu back to school -kampanja, jonka levityksestä ollaan sovittu muutaman paikallisen radiokanavan kanssa. Tavoitteena tietysti on, että yhä useammat vanhemmat lähettäisivät lapsensa kouluun ja että etenkin tyttöjen lukumäärä koulunpenkeillä kasvaisi.

Viikonlopun tennisrääkissä. Onneksi oli ahkera pallopoika mukana.

Kotona viikonloppu kului tavaroita tuuletellessa ja pyykkiä pestessä, paljon odotetulla sadekaudella ja viileämmallä kämpällä on nimittäin myös varjopuolensa. Vähän kaikki on homeessa, vaatteet ja rahat, toilettilaukut ja muut mahdolliset kangaspinnat. Ettei meininki olisi mennyt liian ummehtuneeksi niin käytiin tennistäkin pelaamassa, siitä on nyt tullut joka viikonloppuinen ohjelmanumero. Saimme kuulla että ihan hyviksi luulemamme Bertouasta ostetut mailat kelpaisivat pikemminkin museoon kuin pelikentälle, painavatkin kuin synti. Mutta, vaikka olkapäätä vähän särkisikin tunnin päätteeksi niin mieli on kevyempi, ja ne samat pöperöt jotka ovat arkena jo alkaneet vähän tökkimään... maistuvat taivaallisilta.

Loppukevennykseksi Kallen homeinen retkityyny. (Kuvan saa halutessaan klikata suuremmaksi.)

Hengenpelastuspuuhissa

Plan järjesti tällä viikolla kaikille halukkaille Bertouan toimiston henkilökuntaan kuuluville ensiapukoulutuksen. Kouluttajana toimi miekkonen nimeltä Engels Cortes, joka on tullut kuukaudeksi Kameruniin Plan Kolumbiasta vahvistukseksi tiimiin joka toimii keskiafrikkalaisten pakolaisten hyväksi. Engels on erikoistunut lasten psykososiaaliseen tukeen, joka on tärkeä osa leireillä tarvittavaa apua. Ennen leireille pääsemistä suuri osa lapsista on vaeltanut viikkoja vailla riittävää ravintoa ja käynyt läpi traumaattisia kokemuksia, kuten joutunut todistamaan perheen jäsentensä menehtymisiä ja heihin kohdistuvaa väkivaltaa.

Engels demonstroi Alilla kurkkuun juuttuneen esineen - tai lounaan -avittamista ulos.

Nelipäiväisen koulutuksen kaksi ensimmäistä päivää pidettiin tällä viikolla ja niiden aikana opittiin ensiavun perusteet. Koulutuksen jälkimmäinen puolisko järjestetään ensi viikolla, jolloin keskitytään enemmän ensiavun psykososiaaliseen puoleen. Ainakin omalla kohdallani ensiaputaidot olivat päässeet pahasti ruosteeseen, joten koulutus tuli tarpeeseen. Kahden päivän aikana kollegoilla päästiin kokeilemaan ainakin haavan sitomista, vieraan esineen poistamista hengitysteistä "karhun halauksella" nykäisten (tämä sopivasti juuri lounaan nauttimisen jälkeen), tajunsa menettävän kanssa kaatumista turvallisesti ja selkärankansa vioittaneen liikuttamista ja kantamista oikeaoppisesti.

Tässä yritetään kääntää potilasta turvallisesti kylkiasentoon.

Pöytäliinalla täytetystä takista kyhäsimme kaverin paineluelvytyksen harjoittelemiseen, jota kukin pääsi kokeilemaan vuorollaan Bee Geesin "Stayin' Alive" biisin tahdissa. Kappale tarjoaa Engelsin mukaan juuri oikean elvytysrytmin ja mies kertoo elvyttävänsä itse aina kyseisen biisin tahtiin (kuvitteellisesti, oletan). Vaikka porukasta ei olisi vielä koulutuksen jälkeen Baywatchin tai Kribin rantavahdeiksi niin kahden päivän aikana tuli ainakin naurettua paljon ja opittua kertakäyttöhansikkaiden pukeminen hätätilanteessa, jonka Engels simuloi kamppaamalla sattuman varaisesti meitä elvyttämään kiiruhtavia ja panikoivia oppilaitaan sekä kaatamalla vielä vettä päälle. Kiireen tuntua kouluttaja loi laskemalla sekunteja ääneen kymmenestä alaspäin ja karjumalla "Hurry hurry they are dying".

Joukko hyväntuulisia päävammoja kärsineitä potilaita.

Viime viikolla mainitsemani pakolaisleirillä käynti siirtyi hamaan tulevaisuuteen, kun Batourin ja Gari Gombon välisellä tiellä raportoitiin lisääntyneestä turvallisuusriskistä. Alueella on esiintynyt kevään mittaan joitain levottomuuksia protestina riittämättömästä ja hitaasta avunannosta. Kyseiset tapaukset ovat kuitenkin yksittäisiä ja tilanne Kamerunissa on yleisesti rauhallinen.

Naiset pukeutuvat töihin lähes poikkeuksetta hameeseen ja korkkareihin, mikä toi vähän lisähaastetta ensiapuharjoituksiin.

Tällä hetkellä lähin ensiavun tarpeessa oleva on olkkarin lattialla oksennus-ripuli -taudissa makaava Kalle. Heitin pakatessa kaikki lääkkeiden pakkaukset menemään tilan säästämiseksi, joten googlettelen juuri mukaan sattuneiden pillerien tuoteselosteita netistä. Onneksi on tämä yhdessä keittiön nurkassa tasan metrin korkeudessa pätkittäin toimiva verkkoyhteys. Kahta lääkettä on jo kokeiltu ilman että tila on ainakaan huonontunut, sormet ristiin ettei päädytä siihen pisteeseen asti että lataan youtubesta Stayin' Aliven.

Kuvat: Etienne Tayong