Leirielämää

Suunnitelma vierailla keskiafrikkalaisten pakolaisten asuttamilla leireillä toteutui viimein viime viikolla, jolloin pääsin käymään Bertouasta muutaman tunnin ajomatkan päässä itärajan lähellä sijaitsevilla Mbilen, Lolon ja Timangolon leireillä. Lähdimme matkaan tiistaina irlantilaisen Amyn ja leireillä lastensuojelun parissa työskentelevän Alin kanssa. Suuntasimme aluksi Batouriin, josta löysimme yösijan katolilaisen sisaren pitämästä majapaikasta. Meille luvattiin aluksi vain yksi yö - mitä hiukan kummastelimme koska paikka vaikutti varsin hiljaiselta - mutta vietettyämme sen kunniallisesti olimme ilmeisesti läpäisseet jo iäkkäämmän puoleisen sisaren ihmiskokeen ja saimme luvan viipyä myös toisen yön.

Olivat ajat mitkä tahansa, naiset osaavat aina pukeutua kauniisti.

Ensimmäinen kohteemme oli Mbile, joka koostuu kolmesta eri aikaan perustetusta leiristä. Planilla on tällä hetkellä toimintaa kuudella leirillä, joista Mbilessa aktiviteetit ollaan saatu parhaiten käyntiin. Toiminta leireillä keskittyy lastensuojeluun, kouluopetuksen järjestämiseen pakolaislapsille, hygieniakoulutukseen ja käymälöiden ja vesipisteiden rakentamiseen. Tähän mennessä Plan on rakentanut Mbileen väliaikaisia luokkahuoneita, neljä kaivoa sekä niin kutsuttuja lapsiystävällisiä tiloja, joissa järjestetään ohjelmaa kuten leikkejä ja laulua usein rankkoja kokemuksia läpikäyneille lapsille. 

Näkymä Lolon leiriltä, kuvassa UNHCR:n pystyttämiä telttoja.

Mainitut kolme leiriä eivät ole maantieteellisesti Batourista kovin kaukana, mutta niille johtava tie on niin kuoppainen että matkantekoa voi lähinnä verrata voimakkaaseen merenkäyntiin. Saapuessamme Mbileen kävimme ensin YK:n pakolaisjärjestön eli UNHCR:n teltalla esittäytymässä ja ilmoittamassa tulostamme. UNHCR on vastuussa leireistä ja koordinoi kaikkea leireillä tapahtuvaa toimintaa. Suurin osa teltoista, vesipisteistä ja saniteettitiloista on heidän pystyttämiään.

Ämpärien täyttöä Timangolon vesipisteellä.

Mbilessa meitä oli vastassa tavallinen verkkainen arki, joka ei katsojan silmissä juurikaan eronnut aiemmista vierailuista paikallisiin kamerunilaisiin kyliin. Poikkeustilasta muistuttivat vain asuinsijojen virkaa toimittavat UNHCR:n suurilla logoilla varustetut valkoiset teltat. Naiset tekivät arkisia askareitaan, laittoivat ruokaa telttansa edustalla, pumppasivat vettä kaivosta, ripustivat pyykkiä kuivumaan vapaille puiden oksille. Kaikki vastaantulijat vastasivat tervehdykseen ja monet ystävällisen hymyn kera.  

Jono vesipisteelle.

Ihonvärimme houkutteli ennakoidusti paikalle heti joukon uteliaita lapsia, jotka halusivat koskettaa kalpeaa ihoa ja juosta sitten kiljuen kaverin selän taakse. Oli mieltä keventävää huomata että lapset ovat lapsia olosuhteista huolimatta, ilmestymisemme sai aikaan silmin nähden hupia ja valokuvaamisesta hullaannuttiin kuten aina. Kuvamateriaalin keräämisestä Planille ei meinannutkaan tulla mitään kun jokaisessa kuvassa linssin eteen oli kerennyt jonkun pää tai pieni käsi. Monet aikuisetkin halusivat ikuistaa itsensä ja päästä ihastelemaan näkyä kameran näytöltä. Yhteinen kieli löytyikin helpoiten valokuvien kautta, sillä suurin osa puhui fulania äidinkielenään eikä ymmärtänyt ranskaa.

Naiset odottamassa että pääsevät täyttämään omat vesisaavinsa.

Ali soitti paikalle myös Planin pakolaisten keskuudesta palkkaamat animaattorit, jotka järjestävät pientä korvausta vastaan ohjelmaa lapsiystävällisissä tiloissa. Sain muutaman heistä haastateltavaksi ja sain tilaisuuden esittää kysymyksiä heidän työstään ja kokemuksistaan pakolaisleirillä. Koitimme nauhoittaa vastaukset Alin kännykällä lasten kirmatessa ja laulaessa ympärillä, mikali saan tallenteesta jotain tolkkua niin kirjoitan haastatteluista myöhemmin lisää.

Planin animaattorit laulattamassa lapsia väliaikaisen koulurakennuksen edessä.

Vierailumme osui hyvään saumaan, sillä pääsimme seuraamaan kahtena eri päivänä hygieniapakettien ja huopien jakamista Mbilessa. Paketit pitivät sisällään hammastahnan ja -harjan, pesuvadin, saippuan ja vesiämpärin, joista kaksi jälkimmäistä olivat Planin rahoittamia. Paikalla olivat monilukuisina myös UNHCR:n muut partnerit, mm. Punainen risti, Première Urgence ja International Relief and Development. 

Punaisen ristin ja Première Urgencen työntekijät kokoamassa kohta jaettavia hygieniapaketteja.

Pakettien luo oli jo aamulla muodostunut monen sadan metrin kiemurteleva jono, jossa naiset jonottivat kärsivällisesti lapset sylissään. Hermojaan ei kannattanut menettää, sillä tilaisuudessa noudatettiin täkäläiseen tyyliin tuttua protokollaa; kamerunilaiset paikalliset ja arvovaltaiset herrat pitivät aluksi pitkät puheensa ennenkuin yksikään jonottaja sai pakettinsa. Avustusjarjestöjen työntekijät kuuluttelivat megafoniin vähän väliä "Patience! Patience!" samalla kun jakotilaisuutta valvomaan kutsutut poliisit saapastelivat alueella.

Jono pakettien jakopisteen luo.

Timangolon leirillä odotti ikävämpiä uutisia kun kuulimme että Planin palkkaamat kaikki 24 opettajaa olivat irtisanoutuneet ja lähteneet aiemmin samana päivänä. Väliaikaiset koulurakennukset oltiin juuri saatu valmiiksi ja käyttökelpoiseen kuntoon, kouluilla ei kuitenkaan tehtäisi paljoa ilman opettajia. Olosuhteet ilman juoksevaa vettä ja sähköä olivat ilmeisesti olleet kaupungeista tulleille opettajille liikaa. Timangolon pakolaisista 99 prosenttia sanotaan olevan lukutaidottomia, joten kouluille olisi kuitenkin tarvetta. Myös saniteettitilat ovat vähän syrjäisemmässä Timangolossa huonommalla tolalla kuin esimerkiksi Mbilessä ja joka kolmas lapsi on sairas. Tämä pisti myos silmään, vaikka yskimisestä huolimatta vieraasta ihosta ja valokuvaamisesta innostuttiin yhtä paljon kuin muillakin leireillä. 

Leirin arkeen kuuluu paljon odottelua.

Kokemus oli mieleenpainuva ja osoitti, että elämä voi pakolaisleireillä olla päällisin puolin yhtä tavallista arkiaskareineen kuin missä tahansa muuallakin. Toki sairauksia ja turvattomuutta on enemmän, ihmiset ovat kokeneet väkivaltaa ja nälänhätää ja joutuneet jättämään kotinsa lisäksi usein osan perheenjäsenistään, mutta todellisuus ei näillä kolmella leirillä ollut sillä tavalla silmiin pistävän hädänalainen kuten olin ehkä ennen vierailua pelkkiä uutisia lukeneena ajatellut. Vakaaseen arkeen vaikuttaa myös että kyseiset leirit ovat ehtineet olla jo yli puoli vuotta pystyssä ja suurin osa niiden asukkaista on saapunut kevään mittaan, ja ehtineet jo asettumaan ja saamaan terveydenhuoltoa sekä ruoka-apua avustusjärjestöiltä. Olen kuullut että pohjoisemman leirit eivät ole yhtä rauhallisia ja että niillä kiireisen avun tarve olisi suurempi. Avustusjärjestöt ovatkin eniten läsnä juuri Batourin läheisyydessä sijaitsevilla leireillä, jonne pääsee kulkemaan vielä suhteellisen helposti.

 Vieraat saateltiin autolle kaikkialla alla olevaan tapaan: