Paluu arkeen

Bakankielisen opetuksen neljässä pilottikoulussa ja projektin neljässä kontrollikoulussa koottiin viime vuonna koulujen parannussuunnitelmat opetuksen laadun ja oppimisympäristön kehittämiseksi. Kyläkoulujen suurimpia ongelmia ovat olleet koulujen rajalliset resurssit niin koulutettujen ja motivoituneiden opettajien kuin riittävän kaluston suhteen sekä oppilaiden vanhempien heikko sitoutuminen lastensa koulunkäyntiin. Monista kouluista puuttuu kunnolliset vessat eikä juomakelpoista vettä ole saatavilla. Joissain luokissa yhden penkin jakaa kolme tai neljä oppijaa, mikä ei ainakaan edistä hämärässä luokkahuoneessa istuvan lapsijoukon keskittymistä opetukseen. 

Onneksi ulkona ei ole pimeä.

Koulujen parannussuunnitelmiin on kirjattu asioita, kuten tarve uusille penkeille, pöydille ja lampuille sekä luokkahuoneiden ja opettajien asuntojen rakentamiselle. Välimatkat koulun ja kylien välillä ovat pitkiä monille lapsille mutta myös opettajille, joiden työmatka voi olla jopa yli kymmenen kilometriä, eikä kaikilla ole varaa moottoripyörään. Julkista liikennettä ei syrjäseuduilla ole, joten matkat pitää taittaa jalkaisin. Jokaisen parannussuunnitelman kärkipäässä on myös vanhempien valistaminen koulutuksen tärkeydestä. Keskustelutilaisuuksia on järjestetty kaikissa kylissä jo ennen hankkeen aloittamista mutta säännöllistä ja jatkuvaa kanssakäymistä tarvitaan, yhteisön saaminen mukaan opetusprojektiin ei ole yhden yön homma. Yksi työtehtävistäni on miettiä, mistä suunnitelmien toteuttamiseen saataisiin rahaa.

Välituntipelejä.

  

Sain kokea kouluvessojen kehnouden henkilökohtaisesti toukokuun kouluvierailujen aikana, kun aamukahvi alkoi painaa rakkoa ja lähdin toiveikkaana kouluvessojen suuntaan. Vaikka monenlaisia vessoja on tullut nähtyä, oli tämä reikä lattiassa niin sakeanaan kärpäsistä ja väärin tähdätyistä jätteistä että päätin suosiolla valita käymälän takana olevan sademetsän, sitähän koulun ympärillä riitti. Kyykistyminen vehreän kasvuston ylle osoittautui kuitenkin virheeksi, sillä harmittomien näköisten lehtien joukosta yksi olikin varsin pistävää sorttia. Loppupäivän vietin armoton kuumotus kankussani, muina miehinä yhden ja taas seuraavan koululuokan edessä seisoskellen ja bakankielisten laulujen tahdissa taputtaen. Punainen väri ja nokkosen pistosta muistuttavat paukamat viipyivät ihon pinnassa toista viikkoa.

Pistoksissa oppitunnilla.

Mitä tulee jalkapalloon, Kamerunin kisataival oli kehno sekin ja päättyi eilen isäntämaa Brasiliaa vastaan pelattuun peliin. Vaikka jatkomahdollisuudet oltiin menetetty jo viime viikolla, hävittiin myös eilinen ottelu lukemin 1-4. Alakuloa on ollut ilmassa ja MM-kisoihin liittyvä jutustelu vaisua. Suurin häpeä ja pettymys tuntuu silti liittyvän joukkueen sisäiseen eripuraan, joka tuli kaikille julki viimeistään Kroatiaa vastaan hävityn pelin yhteydessä: ottelun loppupuolella kamerunilaiset pelaajat riitelivät avoimesti jo keskenäänkin. Mieleen muistuu suomalaisten oma hiihtoon liittyvä kansallistrauma, josta jaksetaan vielä yli kymmenen vuoden jälkeenkin tehtailla lööppejä ja elokuvia. Syntipukkeja etsitään yhä, ja kuten viime päivinä Kamerunissa, niitä löytyy niin lajin johtoportaasta kuin joukkueestakin. Lohdutinkin tänään työkaveriani kertomalla hänelle tarinan eräistä Lahden MM-kisoista. Eri laji, eri kansa, mutta samat tunteet.

Petollinen ulkovessa.